Lumotut kirjat ja kadotettu pyhyys

Haluatko matkustaa hetkeksi toiseen maailmaan? Se on helppoa: avaa vain kirja ja anna sanojen viedä mukanaan.

Kirjoitetuissa sanoissa on jotain maagista: jos niiden merkityksen ymmärtää, ne avaavat mielikuvituksen oven uusiin maailmoihin. Lukutaidottomalle kirjoitetut sanat ovat kuitenkin vain omituisten merkkien sarjoja, jotka toistuvat paperilla erilaisissa järjestyksissä.

Kirja, joka sisältää noita maagisia sanoja, on kuin lumottu lipas, josta löytyy aina jotain uutta ja ihmeellistä. Niille, jotka eivät ymmärrä kirjoitettua kieltä, kirja on vain painava kasa paperia.

Ihmettelen sitä voimaa, joka on vaatimattomissa, paperille kirjoitetuissa merkeissä, sanoissa. Ihmettelen, miten painava kasa paperia kovien kansien välissä herää eloon, kun kannet avaa ja alkaa lukea sanoja. Siitä, mikä on "vain paperia" tuleekin portti toiseen maailmaan. Se on ihme, jota en ymmärrä, enkä haluakaan ymmärtää.

Kirjoihin liittyy mielessäni myös jotain harrasta ja pyhää, jotain, jota on kohdeltava varoen.

Rakastan antikvariaatteja: vanhojen kirjojen tuoksua ja sitä hiljaisuutta, kiireettömyyttä ja melkeinpä pyhää ilmapiiriä, joka niissä vallitsee. Muistan lapsuuden kirjastoreissuilta saman hiljaisuuden ja pyhyyden tunnun. Nyt se hiljaisuus tuntuu kaikonneen kirjastoista: on tietokoneet, joiden luona pikkuteinit mekastavat, on kännyköitä, jotka soivat, on yleinen kiire, on lainauslaitteet ja vuoronumerot.

Mielestäni kirjastojen ilmapiiri on muuttunut omana elinaikanani, enkä minä ole edes kovin vanha. Ja tähän voisi heittää vanhan tutun kliseen: tekniikan kehitys on hienoa ja se on helpottanut varmasti myös kirjastotyötä, mutta samalla on menetetty paljon sellaista, mitä ei tekniikka voi korvata.