Miksi niin monista kirjoista ja varsinkin elokuvista jää ikävä mieli, aivan kuin olisi syönyt jotain pahan makuista?
En halua lukea tai katsoa mitään "kamaluuksia", K-merkinnät elokuvissa eivät houkuttele ja kirjat jotka saattaisivat olla ahdistavia, jäävät hyllyyn. Mutta kauheudet eivät ole se juttu, mikä minua kirjoissa ja elokuvissa eniten häiritsee. Pikemminkin se on tietynlainen rumuus, joka hallitsee joitain teoksia. Toiset elokuvat ja kirjat ikään kuin tuovat valoa elämään, toiset ryöstävät elämästä vähäisenkin valon.
Yritin esimerkiksi hiljattain katsoa Candlefordin postineiti-tv sarjaa dvd:ltä, mutta vaikka se oli kaikin puolin hyvä, niin silti en vain voinut katsoa sitä loppuun. Siinäkin oli jotain sellaista, mikä ällötti suuresti.
Onneksi minun ei ole mikään pakko katsoa elokuvia. Mutta kirjallisuutta olisi varmasti hyödyllistä tuntea laajemmin ja myös sellaisia teoksia, joista en itse välitä. Tästä rajoittuneisuudestani on minulle haittaa, koska sen tähden en uskalla tarttua erilaisiin kirjoihin, enkä myöskään tee uusia, hyviä löytöjä. Kouluaikoina oli pakko lukea teoksia, joihin ei muuten olisi tarttunut ja sitä kautta löytyi monia uusia maailmoja ja hyviä kirjailijoita.
Miksi kirjallisuus ja taide ylipäänsä tuntuu välillä olevan niin saastunutta ja rumaa? Missä on kauneus ja puhtaus, ilo ja toivo? Vanhoista lasten- ja nuortenkirjaklassikoista löydän jotain sellaista viattomuutta, mitä kaipaan, olkoonpa ne sitten naiiveja tai vanhanaikaisia. En tiedä millaisia nykyiset lasten- ja nuortenkirjat ovat, onko niissäkin jotain samanlaista kauneutta?
Ilmari Kianto: Vanha pappila
4 päivää sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti